Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

 

Muutosjohtajuus.

 

Muutosjohtaminen on termi, jota yksi ystäväni viljelee huumorilla usein tapahtumien selitykseksi, jotka ovat joko epäonnistuneet tai saaneet aikaan enemmän negatiivista, kuin aikaan yhtään mitään. Olen tällä hetkellä itseni muutosjohtaja ja aloin tutkia termin merkitystä syvemmin ja myös syytä, miksi näin on.

Lainaan Tampereen yliopiston kauppakorkeakoulun, jo 11 vuotta sitten julkaistua tutkimusta muutosjohtamisesta. Siinä Anne Luomala toteaa "Onnistuneessa muutoksessa ihmiset säilyttävät työmotivaationsa ja työkykynsä." Lisään lauseeseen "työpaikkansa". Työmotivaatiota ja -kykyä ei voi säilyttää, jos ei ole missä niitä säilyttää, koska silloin ollaan epäonnistuttu muutoksessa.

Jatkan edelleen vanhaa hokemaani media-alan murroksesta, mutta sen syyt ja seuraukset ovat kirkastuneet samaa tahtia, kuin alan perinteiset työpaikat katoavat. Muutosjohtaminen tarkoittaa käytännön toimenpiteitä, jalkautumista, mutta muutokset tutkitusti epäonnistuvat jalkautuksessa säännönmukaisesti. Miksi? Vastaus on yksinkertainen, muutosjohtaminen ei ole pelkästään johtamista, vaan se on muutoksen ymmärtämistä ja sen vaatimien toimintatapojen muutosta ympäristön tarpeita vastaavaksi. Se on oikeita tekoja ja päätöksiä, ei olettamuksia tai arvauksia. Se vaatii hyvien taitojen päivitystä, ei niiden hukkaan heittämistä. Tällä hetkellä muutos tarkoittaa media-alan työpaikkojen katoamista. Tässä on ansa. Työpaikat eivät katoa mihinkään, ne muuttuvat. Financial Times puhuu korporaatiomedian invaasiosta. Se tarkoittaa perinteisten toimittajien määrän laskua ja yritysviestinnän ammattilaisten määrän kasvua. Mainostajat tavoittavat kohderyhmänsä suoraan omien kanavien kautta ja perinteiset markkinointiviestinnän investoinnit siirtyvät omaan mediaan, ja media-alan ammattilaiset perustavat omia sisällöntuotantoalan yrityksiä. Olen itse osaltani tuottamassa yhtä näiden sisältöjen tärkeintä osa-aluetta, visuaalista sisältöä.

Miksi siis edelleen isot organisaatiot puhuvat kauluspaitojensa alta työelämän häiriöstä ja mustista joutsenista? Yksi syy on se, että muutoksen aiheuttamat uudet taidot on opeteltava, eikä sellainen kuulu luontaisesti kaikkien ihmisten ajattelutapaan, varsinkaan silloin, kun muutos nähdään jonkin jo saavutetun uhkana. Varsinkin isot laivat kääntyvät hitaasti. Hyväksi koetun muutos on vaikeaa, koska ihminen on luonnostaan muutoksen vastainen, eli ihminen pyrkii vakioimaan ja jatkaman saavutetun tavan toimia. Suomessa muutosjohtaminen tarkoittaa pääsääntöisesti yt-neuvotteluja ja työn uudelleen organisointia, suomeksi, yksi tekee kahden työt. Se ei ole muutosta, se on yritys maksimoida hyväksi (lue, vanhaa) koettua toimintatapaa, eli sama asia, kuin yrittäisi pitää tulta nuotiossa vähentämällä siitä puita.

Lainaan lopuksi entisen yritykseni toimarin viittausta yhdestä taidosta, jota nykyiseltä työltä tarvitaan. Hänen mukaan yksi keskeisin nykyelämän työn taito on Leanin idea. Siinä tärkeää on saada ihmiset kiinnostumaan oman työnsä kehittämisestä ja ottamaan siitä myös vastuuta. Allekirjoitan hänen näkemyksen täysin, mutta lisään siihen sen, että työtään ei voi kukaan kehittää, eikä parantaa työnsä laatua, jos siihen ei anneta mahdollisuutta, eikä siihen kannusteta. Ei printtimedia ole kuolemassa, se on muutoksessa, ja se tarvitsee vain uusia toimintamalleja ja osaamista, vanhan taidon päivittämistä. Pitkään kasvanut puu palaa kauemmin ja isommalla liekillä, kun siihen vain lisää vähän sytytysnestettä.

 
- Ari Lahti 24.4.2019 -
 
 
 
Suutarin lesti.
 
Meille media-alan ammattilaisille ollaan painotettu viimeiset vuodet nousevalla äänenpainolla moniosaamisen tärkeyttä. Valokuvaajan pitää osata videoida, editoida ja tuottaa tekstiä. Toimittajan pitää osata kuvata, taittaa ja omata sosiaalisen huoraamisen kultainen taito. Dokumentaristin pitää osata käsikirjoittaa ja heittäytyä myyntimiehen rooliin, saadakseen sydämensä veret julkiseen levitykseen, sillä kanavat taistelevat mieluummin sisällöttömästä realitybulkista, koska eurot luuraavat ketunkoloissa ja uusinnoissa.

Olen samaa mieltä moniosaamisen tarpeesta, mutta vain osin. Kuvajournalisti, joksi itseni pääosin toistaiseksi luen, on itsessään niin monialainen ammatti, että emme edes alan kaikkein ammattitaitoisimmat professionaalit saavuta milloinkaan sellaista tasoa, että voisimme pörhistää rintakarvamme, tai sukupuolisen tasa-arvon nimessä, kohottaa dekolteeta sen takia, että olisimme saavuttaneet osaamisen korkeimman tason. Sellaista ei voi saavuttaa, sillä se taso kulkee koko ajan taitojemme edellä. Henkinen oppi-isäni ja ammatillinen esikuvani, Henri Cartier-Bresson sanoi muutama vuosi ennen kuolemaansa, että hän palaa takaisin maalaustaiteen pariin, koska ei ehdi oppia kaikkea sitä valokuvaamisesta, mitä hän haluaisi valokuvaajana oppia. Siihen nojaten kenenkään meistä valokuvaajaksi itseään tituleeraavan ei kannata pitää itseään mestarillisena kuvaajana, hyvänä kuitenkin, mutta valmiiksi emme tule milloinkaan.

On järjetöntä kuvitella, että esimerkiksi toimittaja kykenee tuottamaan samanlaista visuaalista sisältöä julkaisuun tai median tarpeisiin, johon pystyy alan ammattilainen. Lievennän sen verran väitettä, etteikö esimerkiksi toimittaja pystyisi ottamaan julkaisun minitarpeen vaatiman peukkukuvan tai etteikö parin sadan ruudun seasta löytyisi julkaisuun riittävä, kontekstiin nojaava otos, mutta sillä ei ole mitään tekemistä laadukkaan valokuvaamisen, kuvajournalismin kanssa. Vertaan asiaa toisin, että valokuvaajaa pyydetään tuottamaan teksti juttuun, johon hän on kuvansa ottanut. Varmasti valokuvaaja kykenee kirjoittamaan kuvattavan sanat osapuilleen siten kuin ne on sanottu, mutta kuvailevan ja journalistisen sisällön omaavan tekstin tuottaminen ei varmasti ole samaa, kuin siihen koulutuksen ja kokemuksen saaneen ihmisen tuottama sisältö, vuosikausia ammatillisen osaamisen kehittämisen jälkeen on. Sitä yksinkertaisuutta ei muuta edes parhaat toimitussihteerit.

Sanonta, suutari pysyköön lestissään, sisältää totuuden. Kun media-alan ammattilainen keskittyy oman osaamisalueen kehittämiseen ja uudistamiseen, ei hänellä ole mitään syytä käydä aidan takana vieraissa. Valokuvaus pitää itsessään sisällään hyvin monta erilaista ilmaisutapaa ja niiden kaikkien hallitseminen korkeatasoisesti ei onnistu yhdeltäkään valokuvaamisen ammattilaiselta. Jos joku on asiasta eri mieltä, niin on hyvä ja varaa ajan ja paikan, sekä riittävästi korkealaatuista kahvia, niin voin  perustella asian juuri-itiöitä myöten.
Media-alan on vallannut käsitys, että kaikki tekevät kaikkea. Se on kuitenkin vain ja ainoastaan liikevoiton maksimoinnin luoma harha-aistimus, jonka suoranainen seuraamus on laadun heikkeneminen. Tästä asiasta ei tarvitse edes keskustella. Alan ammattilaiset tietävät sen ja osa on pakotettuja hankkimaan perustiedot ja - taidot monialaisesta osaamisesta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että he hallitsevat muiden osa-alueiden vaatimukset niin hyvin, kuin alan pitkäaikaiset konkarit, jotka ovat saaneet oppinsa ja kokemuksensa tekemällä juuri sitä spesifistä työtä, jonka osaavat parhaiten. Ei rakennuksilla muuraria pyydetä asentamaan viemäriä, vaikka samaa taloa he rakentavat putkimiehen kanssa. Varsinkin viihdemedian pääsyvaatimuksiin riittää keskinkertainen ilmaisutaito ja perusosaaminen. Se riittää valitettavasti myös kohderyhmille, ja konsernien tulos ei ole sidoksissa laatuun, vaan halpatuotantoon. Se kertoo myös sisällöstä ja toimintatavoista. Asia on helppo myös kääntä toisin, eli esimerkiksi korkeasti koulutettu politiikan journalisti ei pärjää viihdemedian pyörteissä, koska siellä pätee aivan toisenlaiset lait, kuin vaikkapa valtakunnallisen uutispalvelun työympäristössä.

Yli 20 vuotta lehtimaailmassa ja viihdemedian myrskyn silmässä työskennelleenä, minulle ei riitä enää määritemät julkaisukelpoinen ja ihan hyvä. Minun osaaminen menee hukkaan pelkästään bulkkiviihteen tilaisuuksissa päivystämisessä ja kivat sulle -journalismin kuvittamisessa. Haluan enemmän. Luonnollisesti työskentelen myös jatkossa viihdemedian parissa ja luon sisältöä 15 minuutin julkisuudelle, koska jollain perverssillä tavalla minua kiehtoo julkisuuden ja yksityisyyden rajamaailma, mutta intohimoni ja suuntani on muualla. Olen haastanut itseni ja taitoni kahden sisällöltään erilaisen projektin kanssa. Minun on pitänyt opetella asioita, jotka käsitteenä kuuluvat moniosaamisen piiriin, mutta jotka ovat vaatimukseltaan ihan jotain muuta, kuin mihin ihan hyvä -määritelmä riittää. Olen onneksi saanut tehdä näitä projekteja ihmisten kanssa, joita arvostan ja jotka jäävät elämääni tavalla tai toisella. Sellaista ei tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana, kuin muutaman kerran. Projektit tulevat julkaistuessaan heittämään muutaman epäilijän persiilleen, mutta se ei ole päämäärä, vaan seuraus.
 
- Ari Lahti 10.03.2019 -
 
 
 
 
 
Requiescat in pace.
 
Journalismi on perinteisesti määritelty toiminnaksi, jonka tehtävä on kerätä, varmentaa ja eritellä tietoa ja esittää se joukkoviestimien avulla. Näin kertoo kaikkitietävä Wikipedia.
Sen alalajeja ovat saman lähteen mukaan mm. tiedejournalismi, talousjournalismi, kuvajournalismi, jonka työläinen itse olen ja viihdejournalismi. Jako ei kuitenkaan ole enää nykymuodossa näin yksinkertainen eikä selkeä, ei ole ollut pitkään aikaan.

Muistan itse ensimmäisiä kuukausipalkkojani ansaitsevana valokuvaajana, kun saman lehtitalon käytäville ei mahtunut viihdelehden toimituksen ja niin sanottujen asialehtien toimituksien toimittajat samaan aikaan. Yleensä ne asialehdiksi kutsuttujen julkaisujen toimittajat pyörähtivät tuhisten kannoillaan, kun sen aikaiset roskajournalismin tekijöiksi kutsutut sattuivat käytäville uskaltautumaan, halveksittuja kun olivat, journalisteina.

En voi välttyä välillä pieniltä sarkastisilta kuittauksilta, ihminen kun olen, kun nämä samat asialehtien toimittajat tekevät tämän päivän mediamaailmassa juttujaan täysin saman kaavan mukaan, samoja metodeja käyttäen, kuin mihin ne roskajournalismin tekijät syyllistyivät vielä muutamia vuosia sitten.
Esimerkkejä on kaikilta journalismin aloilta. Se, että journalismista on tullut nopeampaa, pinnallisempaa ja sen käyttöikä on pudonnut pahimmillaan muutamaan tuntiin, joka muuten riittää mainiosti klikkejä metsästäville mainostajille, on luonnollinen seuraus sosiaalisen median räjähdysmäisestä kasvusta, mutta kun lähes kaiken mediasisällön ja journalismin muoto on viihteellistynyt, ollaan hyppäämässä laiturin nokasta uppotukkeja täynnä olevaan lampeen.
Viihteellisyys ei kuitenkaan ole sama asia kuin vastuullisuus ja se on hämärtynyt suurelta osalta median sisällön tuottajista.

Otan tähän esimerkkinä vasta menehtyneen, kaikilla mittareilla mitattuina yhden Suomen menestyneimmän huippu-urheilijan, Matti Nykäsen.
Matin kuolemasta ei ehtinyt kulua puolta vuorokautta, kun suurin osa lehdistä julkaisi verkkosivuillaan viimeisimmät haastattelunsa Matista, televisiokanavat laittoivat ohjelmatiedot uusiksi, jotta saivat lähetettyä uusinnat Matin esiintymisistä heidän ohjelmissaan. Näin se menee, aina ja kaikkien kohdalla. Mikä asiassa sitten häiritsee, mikä on muuttunut?

Tämä on täysin subjektiivinen mielipide, mutta en voi välttyä kysymykseltä, että tehtiinkö uusinnat ja verkkojulkaisut kunnioituksesta Matin uraa kohtaan ja hänen muistoaan kunnioittaen. Oliko uudelleenjulkaisut ja muistelut vuoden 1996, 2003 ja 2005 turhimmasta julkkiksesta, epäonnistuneesta stripparista, kännissä keikkailleesta, vaimojaan pahoinpitelevästä ja vankilatuomioita saaneesta entisestä mäkisankarista ja lööppimagneetista asiajournalismia, vai ihan jotain muuta? En ole etsimällä löytänyt artikkelia, jossa muistetaan sitä miestä, joka rakasti vanhempiaan, lapsiaan, vaimoaan, aitoja ystäviään, joka uhrasi nuoruutensa urheilulle ja joka halusi elää arkista elämää rakastettuna kaikkine sairauksineen ja vikoineen, hyväksyttynä ihmisenä.
On turha väittää, ettei Matti olisi tietoisesti ottanut osaansa julkisuudesta, mutta on myös turha väittää, etteikö häntä olisi käytetty hyväksi ilman liukastetta.

Jos juoksijasuuruus Paavo Nurmi kuolisi ensi yönä, huomisen mediamaailman täyttäisi hänen naisseikkailut kilpailumatkoillaan, nurin menneet bisnekset, kuittaukset epävireisestä viulunsoiton harrastuksesta, riita Kansainvälisen olympiakomitean välillä, tulot ja menot, sekä verotiedot. Mahdollisesti, jos toimittaja saa helposti kopioitua Wikipediasta mitalitilastot, se mainitaan nykyrahassa mitattuna. Mihin vedetään journalismin ja viihteen ero, veteenkö vai vereen, kerro sinä?

Minä syyllistyn täysin samaan, josta tässä kirjoitan. Minä postaan ottamiani kuvia Matista sosiaalisessa mediassa. Lisäsin jopa tämän kotisivuni portfolioon kuvan Matista vuodelta 2006, kun Matti astelee häkeltyneenä kuvaajien eteen Berliinin yössä, hänestä tehdyn elokuvan pääosan esittäjän, Jasper Pääkkösen kanssa.

Miksi?

Olen kuvajournalisti. Minun tehtävä on kertoa maailmasta kuvin, jossa elämme. Minä en halunnut julkaista kuvaa, jossa humalainen rohkea Matti samalla Berliinin reissulla suutelee Checkpoint Charlien vieressä ollutta lipputankoa tai kuvaa, jossa vasta eronnut selväpäinen ujo Matti juo yksin kotisohvallaan piimää, yrittäessään rakentaa tulevaisuuttaan ilman päihteitä. Kumpikaan kuva ei olisi kertonut totuutta Matista, sillä yhtä totuutta Matista ei ole olemassa. Matti Nykänen oli mies, joka eli viihdemedian luoman Matin ja aamusuudelman rakastetultaan saavan Matin välissä. Matista ei ole olemassa yhtä määrittelevää journalismin muotoa, sillä hänestä ei voi tehdä urheilujournalismia ilman viihdettä, eikä hänestä voi tehdä viihdejournalismia ilman urheilun merkitystä.
Sama koskee koko median kenttää tällä hetkellä. Poliittisia vaalilupauksia ei tehdä enää lupaamalla kansakunnan parasta, vaan luvataan mediaa hyväksi käyttämällä leipää ja sirkushuveja. Tiedejulkaisuissa keksitään uuden sammakkolajin löytymiselle viihdearvo, esimerkiksi sen ihosta erittämän, hallusinaatioita aiheuttavan puolustusmekanismin kautta. Esperin rikkomusten media-arvoa lisää se, että haastateltavaksi saadaan kyynelehtivä lapsenlapsi ja talousuutisia värittää Trumpin porkkanan väriset kasvot, mielellään irvistyksen kera.
Minä haluan tänne ja meitä hallinnoivaan sosiaaliseen mediaan päivitetyn kuvan kertovan siitä Matista, jonka minä tunsin. Matista, joka seisoi hämmentyneenä pimeydessä välkkyvien salamavalojen loisteessa aurinkolasit kädessään. Näette minut, mutta ette tunne minua.
Perinteinen journalismi ja Matti, RIP.
 
- Ari Lahti 07.02.2019 -
 
 
 
 
 
Mitä meille kerrotaan.
 
 
Media-ala on murroksessa.
Tätä mantraa on hoettu kovaan ääneen jo vuosia ja volyymi kasvaa.
Se kasvaa syystä, koska media-ala ON murroksessa.
Mitä se todellisuudessa tarkoittaa?
 
Se tarkoittaa sitä, että perinteinen julkaisutoiminta ja journalismi on astunut siihen miinaan, jonka se on oman kulmakivensä alle asentanut.
Alalla ihmetellään työpaikkojen katoamista, budjetointien ja tilinpäätösten välistä kuilua, ja samaan aikaan murehditaan laadun romahdusta ja ammattitaidon katoamista. Mediakonsernien käytävillä juoksee toinen toistaan vastaan yhä kireämpiä ilmeitä ja käytävät tyhjenevät yksi toisensa jälkeen.
Syy on yksinkertainen. Jokainen sellainen mediatoimintaa harjoittava yritys voi miettiä peilin edessä strategiaansa, jonka kulurakenne rakennetaan säästämään osaavien ihmisten työntekijäkustannuksista ja ennen kaikkea sisällön laadusta. 
Ammattitaito ei ole kadonnut mihinkään, vaan sen osaajat on siirretty taloudellisten ja tuotannollisten syiden vuoksi Excel-taulukoiden alapuolelle. Merkitys on muuttunut.
Maailmassa ei ole ollut milloinkaan niin paljon informaatiota ja kuvaa saatavilla, kuin nyt. Ongelma on sen informaation sisällössä ja laadussa. Klikkibulkin halpatarjousten perässä juokseminen ja siitä kilpaileminen on suurten mediayhiöiden oma ansa. Tuotetaan mahdollisimman paljon, mahdollisimman halvalla ja mahdollisimman suurella nopeudella, mahdollisiman suurta volyymia. Kaikki tämä tapahtuu sisällön kustannuksella.
On päivänselvää, että jokainen meistä haluaa säästää ja haluaa saada pienimmällä mahdollisella investoinnilla parasta mahdollista laatua.
Se ei ole kuitenkaan mahdollista. Se ei ole sitä ollut, eikä se sitä ole, eikä varsinkaan media-alalla.
Ammattitaito ja laatu maksaa, se ei ole kallista, mutta se maksaa.
 
 
Vertaan omaa rakasta alaani aina käsityöläisten taitavimpaan ryhmään, suutareihin.
Vielä 1600-luvulla suutareiden ammattiin kuului nahaksen muokkaaminen alusta asti valmiiksi jalkineiksi. Jalkineet tehtiin kestämään ja kaikilla oli eri käyttötarkoituksensa. Usein jalkineet kestivät kolme sukupolvea, jos ne oli valmistanut ammattitaitoinen suutari. Minä olen ostanut elämäni aikana kymmeniä, jos en satoja eri jalkinepareja, mutta minulla on edelleen tallessa yksi pari, johon olen aikoinaan sijoittanut vähän enemmän, kuin monikäyttöisiin sarjatuotantokenkiin, joita kuluu kaksi paria vuodessa. Sama toimii media-alalla. Jutut ja tarinat, joihin on leimattu ajan leima, joihin on sisällytetty monen osaajan kokemus ja taidot, elävät vieläkin. 
Suurimmalle osalle meistä tuttuja kuvia ovat mm. Capan kuoleva espanjalaistaistelija, Rooneyn kuva Alin tyrmättyä Listonin, ja Pertti Jenytinin kuva Kekkosesta kiipeämässä palmuun. Kekkosesta olisi saanut jopa legendaarisempia kuvia ja isomman uutisen hänen palatessa Suomeen, sillä herra presidentti oli nauttinut paluulennon aikana sen verran tarjoilusta, että tarvittiin useampi adjutantti avustamaan päämies koneesta ilman virallista vastaanottoa, jonka perumisen syyksi ilmoitettiin Kekkosen haluavan säästää kunniakomppaniaa värjöttelemästä kylmässä säässä.
Siihen aikaan uutinen sammuneesta pressasta olisi sensuroitu muuten tehokkaasti, mutta Seiska ei ilmestynyt vielä silloin.
Kaikkiin suuriin kuviin liittyy tarina ja ne ovat kappale historiaa, joka jää jälkeen myös meidän kadottua järjestelmästä.
Mitä jää jäljelle siitä mediasta, jonka sisällä me työskentelemme tänään?
Tällä hetkellä siitä jää jäljelle valtava määrä merkityksetöntä informaatiomassaa, jolla ei ole mitään käyttöä, jonka loppusijoituspaikkaa kukaan ei halua edes tietää. Se on saastuttamassa sitä informaatioympäristöä, jonka kanssa ennen elimme vuorovaikutuksessa.
 
Mitä sinä olisit valmis tekemään, jotta sinut muistetaan?
Mitä sinä olisit valmis tekemään, jotta sinun kätesi näkyy korkeammalla kuin muiden?
Mitä sinä olisit valmis tekemään, jotta tilinpäätöksessäsi näkyisi arvostus ja laatu?
 
- Ari Lahti 24.01.2019 -